Ennakkotehtäviä

Taas on tullut se aika vuodesta, jolloin pohdin kirjallisesti sitä, minkä takia haluan näyttelijäksi, ohjaajaksi, taiteilijaksi. Teatterikorkeakoulun haut alkavat ihan näinä päivinä ja tällä kertaa henkinen lukko murtui aiemmin kuin viime vuonna.

Viime vuonna: Haku oli jo alkanut, kun mä tartuin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin vihdoin paperille kuka olen, miksi haluan näyttelijäksi ja millaisilla silmillä katselen teatteria. Sitten kopioin paniikissa IB-todistuksen hakulomakkeen ja ennakkotehtävien mukaan ja toivoin, että ne ehtivät ajoissa perille.

Tänä vuonna: Murehdin ja murehdin sitä, etten saa tehtyä ennakkotehtäviä taaskaan ajoissa. En tehnyt. Kunnes yhtenä päivänä tein. Eikä se ollut yhtään vaikeaa.

Tekstit taitaa olla vähän parempia kuin viime vuonna, tai ainakin siltä tuntuu. Yllättäen vaikeinta ei ollutkaan omaelämänkerta, vaan tehtävä, jossa piti arvioida tiiviisti näkemäänsä näytelmää sen perusteella, miten se vaikutti muhun. Vaan sain mä senkin tehtyä.

Mistä kummasta tuo blokki johtuu? Jos se on sitä, että pelkää minkä vastauksen lopulta pääsykokeissa saa. Jos mä pelkään sitä, että musta ei olekaan näyttelijäksi, kunhan kuvittelen vaan. Mutta toisaalta - mitä muuta mulla on kuin oma tunne siitä, että mä tiedän mitä teen? Vai kuvitteleeko sitä olevansa niin ihmeellinen, että oman itsensä tiivistäminen muutamaan kappaleeseen tuntuu mahdottomalta tehtävältä?

Oli se blokki mikä tahansa, mä oon tosi onnellinen, että se petti tänä vuonna vähän aikaisemmin. Ehkä jonain vuonna (okei, toivottavasti en joudu seuraavaa kahtatoista vuotta laatimaan noita samoja tehtäviä...) mä aloitan ne heti, kun tehtävät julkaistaan. Saan ehkä jonkinlaisen mielenrauhan. Vaan vaikuttaako se mun pääsykokeisiin mitenkään? Tuskinpa.

Näyttelijäntyön koulutusohjelman tehtävät on siis jo tehtynä muutamaa päivää ennen hakujen alkua. Hyvä minä! Nyt tartun ohjaajien kirjallisiin tehtäviin.

Tuulta päin!
Aino.

Kenraalitiistain tunnelmia kauempaa katsottuna

Tiistai oli Jumala on kalan kenraalipäivä. Päivään mahtui niin tajuttoman monta tunnetilaa, että eilen olo oli kuin maratonin juosseella. Aamulla meillä oli lehdistötilaisuus ja siihen liittyvää jännitystä, illalla kenraaliharjoitus keräsi ensimmäisen koeyleisön katsomaan, mitä Rampin kantaesityskevään ensimmäinen näytelmä tarjoaa. 

Oppilas 1, Aila, oppilas 2, oppilas 3.

Lehdistötilaisuudet on aivan oma jännityslukunsa. Etukäteen murehtii sitä, osaako muutamalla lauseella tiivistää näytelmänsä kiinnostavan kuuloisesti ja sönkkääkö radiohaastattelussa niin, että vaikuttaa ihan mäntiltä. Rampille menin puolitoista tuntia ennen pressin alkua vain olemaan hetkisen. Tuottaja Mikan ja näyttelijöiden kanssa valmisteltiin kahvitarjoilu ja jännitettiin yhdessä. Vaan kaikki jännitys oli aivan turhaa. Lehdistöä oli paikalla yllättävän paljon ja saimme vastata hyviin kysymyksiin näytelmästä. Vaikutti siltä, että kaikki olivat kiinnostuneita kieltämättä erikoisesti nimetystä näytelmästämme. 

Pressitilaisuuden jälkeen ruvettiin Kristan kanssa jännittämään seuraavaa etappia, eli Pohjanmaan Radion haastattelua suorassa lähetyksessä. Kummallista, että improvisaatioon heittäytyminen ei yleensä tuota kauheasti hankaluuksia, mutta kas kun mennään radioon... YLEllä oli superhauskaa ja haastattelukin tuntui sujuvan. Itse asiassa keskustelu johdatteli ajatuksiin, joita ei ollut noussut esille aiemmin, eli koko juttu oli meillekin valaiseva kokemus.

Ronja ja Ilmari.

Jännitys palasi mahanpohjalle hyvin nopeasti aamun onnistumisten jälkeen. Loppupäivän vietin Rampilla, 

ensin kevyesti hengaillen, koska todellakaan mua ei jännitä yhtään ei;

sitten raivokkaasti katsomoa imuroiden ja kahvimukeja tiskaten, koska pakko keksiä jotain tekemistä ettei jännittäis niin paljon;

hetkinen Speden spelejä katsoen, koska en itse asiassa tiedä mistä ajatus siihen lähti kun olin tiskaamassa; 

Artun ja Kristan kanssa Mäkkärissä käyden, koska vielä ehtii syödä ennen kuin rupee jännittämään liikaa;

ja näyttelijöiden kanssa lämpäten, koska se on paras tapa päästä ylimääräisistä perhosista mahanpohjassa eroon.

Ilmari, Aila ja Aava.

Sitten tuli ilta ja itse kenraaliharjoitus. Tiivistääkseni: Huh mikä fiilis! Kaikki toimi yhteen niin hyvin, että mulla meinas leuka loksahtaa, ja mä sentään tiesin koko ajan mitä on tulossa. Tekniikan pojat hyppivät iloloikkia väliajalla, kun valot, äänet ja lavatyöskentely sopivat tismalleen yhteen. Aivan ilmiömäistä!

Ronja, joku 1 ja joku 2.

Rampilla tapana on, että jäsenet saavat tulla seuraamaan kenraaliharjoitusta ilmaiseksi. Esityksen jälkeen yleisö jää antamaan palautetta ja työryhmän ja katsojien välille syntyy keskustelua. Käytäntö on tosi hyvä ja älyttömän hermostuttava. Välillä tuntuu, että jännitän kenraalia enemmän kuin ensi-iltaa, koska kenraalin näkevät nyt kaikki ne, joiden kanssa me yhdessä tehdään teatteria. Toisaalta se on antoisaa, koska muilta teatterilaisilta saa perusteltua palautetta ja kaikki uskaltavat sanoa mielipiteensä. Itse on niin uppoutunut oman näytelmänsä maailmaan, että ulkopuolinen näkökulma virkistää. Sen pohjalta on myös hyvä lähteä kehittämään seuraavia prokkiksiaan. 

Ramppiyleisön palaute oli todella rohkaisevaa ja ihanaa. Taitavat näyttelijät ja teknikot saivat syystä kehuja - kenraali oli aivan mielettömän huikea. Erityisen mieluista oli myös se, että yleisö myötäeli näytelmän mukana ja tunnetilat välittyivät myös katsomoon. Itsekin olen pari kertaa antanut palautteen pelkästään itkemällä, mutta oli ihanaa kuulla, että kaikki se tunne välittyy myös katsojalle, joka ei tunne tarinaa etukäteen. Oli mielenkiintoista kuunnella miten muut näkevät tarinan ja tapahtumat - mikä toimi, mikä oli ennalta-arvattavaa, mikä yllättävää... Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mun tarvitse jännittää enskaa ollenkaan.

Aila ja Ilmari.

Vaan odottakaas kun tulee lauantai...

Aino.

SYTYimme - ja irtipäästämisestä

Ilmari.

Tuuletus! Jumala on kala valittiin eilen Rampin edustajaksi ylioppilasteatterifestareille 2014! Eli jos missaat näytelmän Vaasassa, huhtikuussa Jyväskylässä tarjoutuu näkemiseen tilaisuus. Oon superinnoissani festareille lähdöstä jo nyt, vaikka olis tässä muutakin ajateltavaa ennen sitä.

Kuten että meillä on kolmet harkat jäljellä ennen kenraalia. Joko tää nyt loppuu? Okei, varmaan mulla on kohta taas asialista täynnä kaikkea tehtävää, mutta nyt tuntuu siltä, etten haluais vielä lopettaa. Tää on joskus ohjaajana olemisessa vaikeinta - kun pitäis päästää irti.

Joku 1, Ronja, joku 2 ja joku 3.

Mä en oo sitä sorttia, että takertuisin ohjauksiini. Kun kenraali on ohi, mun työ on ohi. Sit saa vaan istua katsomossa ja seurata. Se on kivaa. Itse asiassa oon aika monesti ennen kenraalia jättänyt näyttelijät keskenään hetkeksi lavalle ja mennyt toiselle puolelle seinää päästämään näytelmästä irti. Ei mitään dramaattista repimistä, mutta fyysisesti puristan sitä näytelmää (tai sen näytelmän ajatusta) käsissäni ja sit päästän sen näyttelijöiden suuntaan irti. Eikä mulla sen jälkeen oo siihen enää puuttumista. Voin vaan nauttia näyttelijöiden kanssa lämppäämisestä (koska se on paras tapa purkaa jännitys ennen kenraalia tai enskaa) ja satunnaisissa esityksissä käymisestä.

Ei mulla nytkään sellaista tunnetta oo, että haluaisin enää kenraalin jälkeen tota juttua ohjata. Ei ei, se on näyttelijöiden käsissä silloin eikä mulla oo siihen puuttumista. Mun palautteenanto on nyt jo sitä, että tehkää noin niinku nyt teitte, mulla ei oo mitään lisättävää. Mut tuntuu jotenkin tyhjältä, että jonain päivänä niillä on esitys ja siellä ne kalat uiskentelee ilman mua. Nyyh! En toisaalta haluais olla sellainen takertuva ohjaajakaan, ettei tajua jättää prokkista rauhaan vaikka olis jo aika.

Ronja, Ilmari, Aila ja Aava.

Luojan lykky siis, että päästiin festareille, koska niitä ennen tarvitaan varmasti muutamat lämmitysharjoitukset, kun meidän viimeisen esityksen ja festareiden välissä on reipas kuukausi. Pääsen siis pulahtamaan takaisin siihen onnelliseen veteen.

Ai niin ja sit vielä: yhden näyttelijän ajatuksia mm. Jumala on kalan tekemisestä voi lukea täältä.

Aila.

Kuvat oli jälleen Jumala on kalan pressikuvia.

Valoa kohti,
Aino.

"Miks sä teet näytelmää uskonnosta?"

Mistä näytelmät kertovat? Näytelmät, kuten tarinat yleensä, kulkevat kahdella tasolla - juonen ja teeman kautta. Juoneksi voidaan sanoa sitä, mikä on tarinalle erityistä, mitä pintapuolisesti tapahtuu. Teemaksi sanotaan sitä, mikä näytelmässä on yleismaailmallista, mitä juonen avulla yritetään sanoa. 

Toki on katsojasta kiinni, kumpaa pitää näytelmässä kiinnostavampana. Itse muodostan mielipiteeni teeman kehittelyn ympärille. Jos näytelmä ei herätä kysymyksiä, tai se ei sano minulle mitään, jotain on mielestäni mennyt pieleen.

Esimerkkinä olkoon Jumala on kala, koska en tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitään muuta. Ja koska jo kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa on käynyt selväksi, että tämä ero täytyy tehdä.

Juoni: Neljä nuorta aikuista kehittelee oman uskonnon saadakseen elämäänsä järjestystä, vaaroja ja vastauksia.

Teemat: Yksinäisyys ja ryhmän voima. Yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen. Onko elämä ikinä helppoa? Miksi ihminen seuraa johtajaa? Miltä tuntuu, kun elämällä ei ole suuntaa? Onko suunnan löytäminen aina hyvä asia?

Jumala on kala ei nimestään huolimatta ole tekijöilleen näytelmä uskonnosta. Se on näytelmä itsensä ja toisten löytämisestä - muun muassa.

Tästä syystä haluaisin esittää yleisölle yhden pyynnön: Käy katsomassa näytelmä ja pohdi, olivatko teemat sinulle tärkeitä. Johtopäätösten vetäminen juonesta ennen katsomista voi anastaa sinulta arvokkaan kokemuksen.

Okei, ja toinen pyyntö: Jos et ole samaa mieltä, älä ole. Perustele mielipiteesi - se hyväksytään.

Katsomossa on lupa provosoitua,

Aino.