torstai 23. tammikuuta 2014

Kamppailen luovuuden tuskissa



Kuten mainitsin aiemmin, käyn luovan kirjoittamisen luennoilla Kesäyliopistossa. Nyt vuorossa on draaman kirjoittamisen kurssi, ja yksi sen lopputöistä on pienoisnäytelmän kirjoittaminen. Juonta ja henkilöitä luonnosteltiin luennolla ja itse asiassa tulokset on ihan hyviä. Kun kiireessä on pakko keksiä jotain, sensuuri menee ainakin mulla pois päältä ja paperille tallentuu aika yllättäviäkin juttuja. Esimerkiksi yksi sivujuoni, joka takaa sen, että mun tekstistä tulee kyllä laajempi kuin pienoisnäytelmä...

Työn alla on siis näytelmä kahdesta sisaruksesta, jotka matkustavat kuolleen mumminsa talolle setvimään mummilta jäänyttä tavaravuorta. Sisko tahtoisi luopua kaikesta, ottaa vähän kuvia muistoksi ja häipyä. Veli taas ei tahtoisi luopua mistään, vaan haluaisi pitää kaiken ennallaan. Veli löytää mummilta jääneen keskeneräisen kaulahuivin, jota alkaa epätoivoisesti kutoa valmiiksi. Sisko elää siinä uskossa, että kun huivi on valmis, he lähtevät pois, mutta veljellä ei ole pienintäkään aikomusta saada huivia valmiiksi (tähän tulisi maagista realismia ja huivi peittäisi pikku hiljaa koko talon). Sisko kyllästyy ja alkaa kyttäillä naapurin mielenkiintoista nuorta isäntää metsästä. Tilanne kärjistyy, kun hän saa kuvan miehen syrjähypystä ja alkaa kiristää miestä (tylsistynyt kun on). Ja sitten...

Niin. Luonnostelin juonta paperille. Ajattelin, että he olisivat talossa kolmekymmentä päivää, ja kohtaukset hyppisivät näissä päivissä, mahdollisesti ei-kronologisessa järjestyksessä. Raapustin paperille kuusitoista laatikkoa, joihin kirjoitin kuvattavan päivän numeron ja parilla sanalla tapahtumia. Kirjoitin alun, kirjoitin lopun, kirjoitin tapahtumia väliin (vaikkakin tosi löyhästi). Nyt päänvaivaa tuottavat päivät 27 ja 28, kun koko jutun pitäisi kulminoitua kohti väistämätöntä loppua. Tyhjiä ruutuja, tyhjä mieli. Miks tuo on aina vaikein kohta? Ääh!

Syksyllä proosan kirjoittamisen luennolla tajusin ensimmäistä kertaa, että kirjoittajia nyt vain on erilaisia - joku kirjoittaa paljon ja muokkaa turhat pois, toinen luonnostelee ja lihavoittaa sitten tekstiään jälkikäteen. En tajua miksen voinut tota itse tajuta, mutta joskus näköjään vaatii toisen ihmisen sanomaan, että: Toi miten sä teet on ihan okeiJotkut muutkin tekee niin. Ei kaikki, mut jotkut. Netti on täynnä ohjeita kirjoittajille, ja monet niistä tuputtaa kirjoittamistapaa, joka tappaa mun luovuuden. Niin miks mun pitäis yrittää tehdä niiden mukaan?

Joten: Ehkä mä en vaan osaa suunnitella juonta etukäteen. Joskus näytelmiä kirjoittaessa mä suunnittelen jotain, aika tarkkaankin, ja sitten vimmaisesti naputtelen koko roskan koneelle. Mut jos tällä kertaa se ei mee niin, niin mitäs sen on väliä? Ehkä mun vaan täytyy myöntää, että tota ei tarvitse suunnitella valmiiksi ennen kirjoittamista. 

Hehkulamppu syttyi,
Aino.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

"Mut me ollaan tehty tää vaan kerran!"

Ensimmäinen läpäri takana! 

Jumala on kala: Ilmari

Erityisesti lopun kohtaukset on vasta raameissaan ja lavalla näkyy lähinnä heiluvaa paperia, kun kaikki yrittää pysyä plareissa mukana. Vaan näkyy siellä ajatustakin. Pari harkkaa vielä, niin kaikki elementit saadaan yhdistettyä tiiviiksi paketiksi.
Mutta:
Ensimmäisen ja toisen näytöksen kohtaukset ehtivät muhia kauemmin näyttelijöiden aivoissa ja lihasmuistissa, mikä näkyi selvästi. En tiedä miks yllätyn siitä, että ajatustyö voi saada aikaan ihmeitä, mutta niin taas yllätyin. Jo parin päivän kypsyttelyaika muuttaa "se on siinä kunnossa ku sen pitääkin olla tässä vaiheessa" -kohtauksen "oi hyvä ihme toi on täydellinen" -kohtaukseksi. Se on totuus.

Jumala on kala: Aila, Ilmari, Ronja ja Aava.

Vaikka kutsuin läpäriä etukäteen epätoivon läpimenoksi (koska niin se vaan menee), niin ainakin mulla oli harkojen jälkeen superhelpottunut olo. Kaikkihan menee niin kuin pitääkin! Sain jopa pyyhkiä silmähikiä parissa kohtauksessa. Jos menee näin hyvin tässä vaiheessa harkkakautta, mä luulen että ensi-ilta räjäyttää Rampista seinät!

Samalla otettiin ensimmäiset promokuvat, joilla kuvitin tän tekstin. Musta tuntuu, että kuvien ottaminen selkeyttää joskus ajatuksia ja saattaa myös antaa itse näytelmälle paljon. Tässä vaiheessa oli siis täydellinen aika ottaa kuvia ja katsoa mitä niistä syntyy. Mä oon tyytyväinen lopputulokseen.

Jumala on kala: Aava, Aila, Ilmari ja Ronja.

Eilen pidettiin Rampilla siivoustalkoot. Raivattiin mm. tilaa katsomon sivuille raahaamalla kolme tajuttoman painavaa sermiä toiseen paikkaan ja pelaamalla lopuilla tetristä. Tänään mun käsiin sattuu. 

Aivan fiiliksissä,
Aino.

P.S. Meidän toisen trailerin näkee täältä.
P.P.S. Loput promokuvat voi käydä vakoilemassa Rampin kuvapankista.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Mä olen nähnyt valon

Tästä hetkestä on kuukausi mun seuraavan näytelmän ensi-iltaan. Ihanaa! Apua!

Käsikirjoitin syksyn aikana vimmaisella tahdilla näytelmän Jumala on kala. Idea lähti oikeastaan Rampin kesäteatterin purkutalkoista. Meidän kesiksen aikana jokaisella väliajalla osa näyttelijöistä alkoi puhua keskenään filosofisista ja teologisista kysymyksistä. Purkutalkoissa joku sitten sai tarpeekseen ja puuttui keskusteluun: "Nyt se on selvitetty oikeesti. Jumala on kala. Että näin." Lähdettiin porukalla kehittelemään ajatusta vitsillä; itse heitin siihen väliin, että sehän kuulostaa aivan näytelmän nimeltä. Ajatus jäi vaivaamaan. Millainen näytelmä siitä oikein tulisi? Ideat alkoivat yhdistyä keskenään, kunnes lopputuloksena oli muistikirjaan nopeasti piirretty juoni- ja ajatuskaavio, jonka pohjalta lähdin kirjoittamaan näytelmää. Pian se hyväksyttiinkin jo esitykseen ja harjoitukset alkoivat ennen joulua.

Kuten sanottu, ensi-iltaan on kuukausi. Tällä kertaa osasin ennakoida omaa ahdistumistani ja laadin harjoitusaikataulun hyvissä ajoin, jotta tiedän jo nyt, että meillä on aikaa kaikkeen. Yleensä saan tässä kuukausi ennen enskaa niin kauhean paniikkikohtauksen, että valvon yön pelkässä adrenaliinipiikissä ja mielessä vilisee katastrofikuvia. Vaan ei nyt.

Ei vaikka kaikkia kohtauksia ei olla edes harjoiteltu.
Ei vaikka kaikkia ajatuksia ei ole vielä kokeiltu.
Ei vaikka vaikeimmat kohtaukset ovat vielä edessä.
Ei vaikka nyt pitäisi olla hätä.

Onneksi mulla on niin tajuttoman hieno porukka, että mun ei tarvii panikoida proggiksen puolesta. Kyllä tästä juttu tulee, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että aika mieletön juttu. Mä oon nähnyt valon!

Tsekatkaapa meidän ensimmäinen traileri!

-Aino.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Uusi alku

Vihdoin alan kirjoittaa blogia aiheesta, josta mulla on sanottavaa.

Teatteri.

Käyn melkein koko ajan näytelmäharkoissa, kirjoitan näytelmiä, katson näytelmiä, luen tekstejä... Tässä mua auttaa Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi, jonka jäsen oon nyt neljättä vuotta. Sen lisäksi toimin nuorten teatterikerhon ohjaajana. Sen ajan, joka teatterin tekemisestä jää yli, opiskelen englantia, sivuaineina filosofia ja luova kirjoittaminen. Teatterista mulla riittää lähes koko ajan kerrottavaa, vaikka tää onkin vain pikapäivitys.

Lähden draaman kirjoittamisen luennolle, eli teatteria tähänkin päivään.

-Aino.